Puut hengittävät

Kuusien liikkumattomuus aikaisin sumuisena aamuna,

nuorten valkeakylkisten koivujen vaalea vehreys kevään kynnyksellä.

Vankka, yksinäinen petäjä lumikinoksen keskellä.


Metsän humina, narina. Kuuluu kohahdus ja suuri puu kaatuu yksin.

Kuuntelen puiden hengitystä.

Istun ja odotan. Metsä huojuu läpi yön.


Osaanko olla liikkumatta ja vain hengittää kaltaisteni joukossa. Puun viisaus vierellä.

Lapsuuden metsät, vahvat juuret.

Puun juuret, jotka ristelevät juoksupolulla, hyppään yli ja väistän.

Juostessa tunnistan juuret.


Takapihan kaksi mäntyä, joiden väliin saattoi pujottaa kuminauhan ja hypellä korkealle.

Pihan koivut jotka kasvoivat kohisten minun rinnalla.

Syksyllä kahisevat koivunlehdet pihalla leikkien keskellä.

Kun talon asukkaat muuttivat pois kaatui takapihan puu.

Talvella hiihtäessä huurteiset puut, niiden jyhkeä silhuetti. Tykkylumi ja luminen metsä.

Aikaa sauvalla pudotella lunta puista. Ei sen kummempaa.

Lumiset ja kuitenkin niin pehmeät puiden oksat. Sukelsin oksan alta ja niskani oli märkänä lumesta.

Puut hengittävät, ovat olemassa.

Pihallani on kaksi omenapuuta, jotka tänä vuonna lepäävät,

vain kaksi yksinäistä omenaa on oksan ääripäässä.

Vino kirsikkapuu ja luumupuu, joka ei vielä ole antanut satoa.

Tarvitsen puita, katselen niitä ja voin paremmin.

Puut muistavat minut, pikkutytön katseen ja joka ikisen onnellisen, hetken jonka ne ovat nähneet,

hengittäneet kanssani, olleet olemassa.


Etsin niitä katseellani. Puut katsovat minua.

Muistan miten olla onnellinen.

Miten olla olemassa kuin lapsena, olla kuin puu.

Huojua tuulessa, tuntea hiekka jalkojen alla ja puun elävä pinta sormissa.

Ihmetellä ja odottaa, hengittää. 

Puu seisoo paikallaan, minä kuljen, mutta palaan, hetkeen, olennaiseen.