Naurua

Olen ihan tavanomainen, nauravainen.

Löysin nauruni jo aikaisin, lapsena oli tapanani nauraa paljon ja iloisesti.

Muistan miltä isäni nauru kuulostaa ja millaisille asioille nauroimme äitini kanssa yhdessä.
Elimme nauruhetkiä, yhteisiä ja usein.
Mikä milloinkin kirvoitti naurun, yhteisen iloharjoituksen.
Kävin lapsena ilokoulua ja olin hyvä oppilas.
Naurusta muodostui yhteinen kieli,
olin osallisena maailman naurun sykkeessä. Ilokoulussa nauruoppilaana.
Naurussa oli pitelemistä. Hihitystä ja hauskuutta muistojen matkarepussa.

Tänään ajoittain kaipailen noita nauruhetkiä. 

Silloin kun kireys kääntää suupieleni mutruun. 

Onneksi viimeksi toissapäivänä nauroin 89 vuotispäivillä, isoäiti naurun narraajana. 

Oi miten nautin, nauru yhdistää, vahvistaa, helpottaa.

Elän nauruhetkiä, 

yhteinen naurukieli on syntynyt ja kasvanut 7 vuotiaan kanssa. 

Ihastelen hänen yllättäviä huumorihetkiä, jolloin hän lohkaisee pilke silmäkulmassa vitsi vitsin. Tilannekomiikaa vailla vertaa. 

Silloin olen niin ylpeä, nauravaisesta. 

Meillä on perheen sisällä omat nauruhetket, hauskat, valloittavat, voittamattomat.

Siellähän se iloni asustaa, minussa ja kajahtaa ilmoille ilman peittoa. 

Joskus kuuntelen omaa iloista nauruani hiukan vierestä ja annan sen solista, 

hiljaa nautin sen voimasta.

Nauruhetkiä teille näin Kustaan päivänä!