maanantai 3. kesäkuuta 2013

Kaikki aikanaan...

Puutarhassa sen huomaa, miten kaikilla on oma aikansa kukkia, kasvaa, lakastua.

Luumupuu on odotellut kolme vuotta, nyt se on täydessä lehdessä, röyhistelee kasvaneita oksiaan.

Karviaismarjapensas oli nopeampi, parissa vuodessa se kasvoi vahvaksi ja tuuheaksi.

Lipstikka räjähti jättisuureksi hetkessä.

Puutarhani lemmikki, särkynyt sydän sinnitteli vuosikausia, pienenä ja vaatimattomana.  Syksyllä sen päälle kipattiin vahingossa hiekkaa ja kiviä. Ajattelin, että nyt se on mennyttä. Mutta sydän yllätti ja kukoistaa hiekkakasassa kauneimmillaan. Sitkeä sydämeni.

Punainen viinimarjapensas siirrettiin toiseen paikkaan ja ajattelin, että se loukkaantui, niin pitkään se jökötti pienenä nurkassa kasvamatta. Mutta pensas onkin tämän kesä yllättäjä. Kukoistaa ensimmäistä kesäänsä runsaana ja kauniina.

Köynnöskuusama teki saman tempun. Se ei kasvanut juuri ollenkaan, oli kitukasvuinen. Mutta tämä kesä onkin sen kukoistuksen kautta. Vihdoin viimein.

On ilo seurata puutarhan kasvupyrähdyksiä, istuttaa siemen maahan ja toivoa. Ehkä onnistun viimein tänä kesänä hajuherneen kanssa. Koskaan ei tiedä. Vettä ja rakkautta siihen tarvitaan, elämäniloa.

Omassa puutarhassa on tehtävä tilaa ilolle, luotava rakastavia katseita kukkiviin kaunottariin.

On niin ihana odottaa kukintaa, koska nuppu aukeaa.

Kieltäydyn uskomasta säännönmukaisuuksiin, luotan pieniin ihmeisiin ja yllätyksiin. Myös puutarhassa.

Kasvanhan itsekin ajallani ja oikeassa paikassa. Teen tilaa ilolle ja luon rakastavia katseita ympärilleni.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti