Kuusien liikkumattomuus aikaisin sumuisena aamuna,
nuorten
valkeakylkisten koivujen vaalea vehreys kevään kynnyksellä.
Vankka, yksinäinen
petäjä lumikinoksen keskellä.
Metsän humina, narina. Kuuluu kohahdus ja suuri
puu kaatuu yksin.
Kuuntelen puiden hengitystä.
Istun ja odotan. Metsä huojuu
läpi yön.
Osaanko olla liikkumatta ja vain hengittää kaltaisteni joukossa. Puun
viisaus vierellä.
Lapsuuden metsät, vahvat juuret.
Puun juuret, jotka ristelevät juoksupolulla,
hyppään yli ja väistän.
Juostessa tunnistan juuret.
Takapihan kaksi mäntyä, joiden väliin saattoi pujottaa kuminauhan ja
hypellä korkealle.
Pihan koivut jotka kasvoivat kohisten minun rinnalla.
Syksyllä kahisevat koivunlehdet pihalla leikkien keskellä.
Kun talon asukkaat muuttivat pois kaatui takapihan puu.
Talvella hiihtäessä huurteiset puut, niiden jyhkeä silhuetti. Tykkylumi ja luminen metsä.
Aikaa sauvalla pudotella lunta puista. Ei sen
kummempaa.
Lumiset ja kuitenkin niin pehmeät puiden oksat. Sukelsin oksan alta
ja niskani oli märkänä lumesta.
Puut hengittävät, ovat olemassa.
Pihallani on kaksi omenapuuta, jotka tänä vuonna lepäävät,
vain kaksi
yksinäistä omenaa on oksan ääripäässä.
Vino kirsikkapuu ja luumupuu, joka ei
vielä ole antanut satoa.
Tarvitsen puita, katselen niitä ja
voin paremmin.
Puut muistavat minut, pikkutytön katseen ja joka ikisen
onnellisen, hetken jonka ne ovat nähneet,
hengittäneet kanssani, olleet
olemassa.
Etsin niitä katseellani. Puut katsovat minua.
Muistan miten olla onnellinen.
Miten olla olemassa kuin lapsena,
olla kuin puu.
Huojua tuulessa, tuntea hiekka jalkojen alla ja
puun elävä pinta sormissa.
Ihmetellä ja odottaa, hengittää.
Puu seisoo
paikallaan, minä kuljen, mutta palaan, hetkeen, olennaiseen.
