Kesän keskellä

Muistan - tiedän miltä kesä tuntuu...

Hellepäivä,
sukellan raikkaassa järvivedessä. Hiukseni, kasvoni muistavat miltä pehmeä, raikas kesäinen vesi tuntuu, viilentää ihoani, tuo kesän kosketuksen minuun,
pidentää pientä hetkeä...

Ukkossateelta,
sadepisarat pirskovat vettä iholleni, ukkoshelteen virkistäjät,
kastun vähitellen yhä enemmän,
sateen jälki jää iholleni pitkäksi aikaa,
hypin lätäköihin,
muistan miltä se tuntuu.
Pieni Pau koira on ensi kertaa ukkossateessa, se kipittää vieressäni hämmentyneenä, ihmettelee isoja lätäköitä. Pikku pennun ensimmäinen sadeseikkailu.
Niilo kävelee katolta suikuavan veden läpi, nauraa...

Painostava ukkoshelle muistuttaa minua etelän lämmöstä,
mukavista muistoista, hellehaahuilusta, antaa vain lämmön paahtaa,
hellepäivä . ihana tietää miltä se tuntuu.

Teon sanat

Päivittäin etsin teon sanoja elämääni, 

jotta ymmärtäisin, kokisin, eläisin kuten puhun ja ajattelen. 

Pieniä, suuria tekoja. Arkisia, kauniita, jotta olen yhä enemmän totta itselleni – toisille.

Joskus teon sanat hämärtyvät, hyppään huolien karuselliin ja annan                                             ajanvirran viedä, suoritan elämää, touhuan arkisia.

Rakennan, korjaan ja paikkailen. 

Unohdan kehoni,  hitaan, hiljaisen viisauden itsessäni, muissa. 

Annan vain mennä.

Kunnes muistan pysähtyä. 

Taas kerran, etsin teon sanoja elämääni, jotta koen. 

Pieniä teon sanoja.
Elän.                      

Uusi perheenjäsen

Tervetuloa Pau - Certofina meidän huusholliin. Lauantaina haimme Pau pennun kotiin. Pau on kataloniaksi Rauha. Nomen est omen - vai mitenkäs se nyt meni. Pentu on hellyttävän häkellyttävä ruskea otus. Se nukkuu tyytyväisenä emonsa vieressä, on jatkuvasti nälkäinen.

Se on jo kastanut tassunsa, juossut vapaana ja hiukan jännittänyt tätä avaraa maailmaa.
Totutellut talon ääniin ja rytmeihin. Luottavaisena ja iloisena. Jahtaa lahkeita ja kaivelee pihalla kuoppaa. Ei sanan harjoittelu on käynnissä. Me kaikki harjoittelemme lempeyttä oikein kunnolla ja tosissaan.

Aurinkopäiviä toivotellen!

Ihania ukkossateita

Eilen kävimme Riissalmella uimassa, kesä näytti parhainta puoltaan. Haimme Sissyn kotiin äitiyslomalta. Väsynyt, laihtunut ja tyytyväinen koira. Nyt se nukkuu. Pentu-Pau saapuu lauantaina. Jännittää.

Pellon pientareet olivat täynnä lupiineja, niittyleinikkejä. Uimarannalla näin tikanpojan pesässään, äititikka haki piipittäjälle ruokaa. Matkalla piipahdimme Aarteen luona. Maanviljelijä totesi, että jos huomenna sataa niin se sataa suoraan laariin. Ja sieltähän sade tuli aamuyöllä katto ropisi. Maa kiittää, siemenet kiittävät, kukat kumartavat. Niin kuivaa oli.

Aarteen vanhassa maalaistalossa palava rakkaus oli portaiden vieressä, pionit olivat nupussa, upeat idän unikot aukeamassa. Perennat portaiden vierustoilla, kiertämässä taloa.

Kohta kesä jatkuu uudella kokoonpanolla, kolme ihmistä, kaksi koiraa, yksi kissa, pihalla linnunpöntön asukkaat.

Elämä vie kaiken ajan

Kyyninen perusvire tukahduttaa.

Ei kai elämä kuitenkaan ole jatkuvaa onnellisuusprojektia.

Se voi olla hyvän makuista kaalilaatikkoa puolukkahillolla.
Sitä, että innostuu maan, mullan kaivamisesta,
tervehtii vastaantulevia kastematoja,
ihailee niiden pulleutta.

Miten innokas maanmuokkaaja minussa elääkään.

Naurua

Olen ihan tavanomainen, nauravainen.

Löysin nauruni jo aikaisin, lapsena oli tapanani nauraa paljon ja iloisesti.

Muistan miltä isäni nauru kuulostaa ja millaisille asioille nauroimme äitini kanssa yhdessä.
Elimme nauruhetkiä, yhteisiä ja usein.
Mikä milloinkin kirvoitti naurun, yhteisen iloharjoituksen.
Kävin lapsena ilokoulua ja olin hyvä oppilas.
Naurusta muodostui yhteinen kieli,
olin osallisena maailman naurun sykkeessä. Ilokoulussa nauruoppilaana.
Naurussa oli pitelemistä. Hihitystä ja hauskuutta muistojen matkarepussa.

Tänään ajoittain kaipailen noita nauruhetkiä. 

Silloin kun kireys kääntää suupieleni mutruun. 

Onneksi viimeksi toissapäivänä nauroin 89 vuotispäivillä, isoäiti naurun narraajana. 

Oi miten nautin, nauru yhdistää, vahvistaa, helpottaa.

Elän nauruhetkiä, 

yhteinen naurukieli on syntynyt ja kasvanut 7 vuotiaan kanssa. 

Ihastelen hänen yllättäviä huumorihetkiä, jolloin hän lohkaisee pilke silmäkulmassa vitsi vitsin. Tilannekomiikaa vailla vertaa. 

Silloin olen niin ylpeä, nauravaisesta. 

Meillä on perheen sisällä omat nauruhetket, hauskat, valloittavat, voittamattomat.

Siellähän se iloni asustaa, minussa ja kajahtaa ilmoille ilman peittoa. 

Joskus kuuntelen omaa iloista nauruani hiukan vierestä ja annan sen solista, 

hiljaa nautin sen voimasta.

Nauruhetkiä teille näin Kustaan päivänä!

Paljon kesää

Onkohan tänään se kesän paras aika?

Eilen ajaessamme autolla läpi kukkivien peltojen, ihmettelin kaiken runsautta.

Viilentävää uintia, järviveden tuoksua, märkiä hiussuortuvia, veden raikkautta.

Syreenien väriloisto, niittyleinikkien rykelmiä, keltaista kaikkialla, hennon vihreää.

Niin paljon tätä kesää, auringon sädehdintää.

Haluaisin sormillani koskettaa kaikkea, kämmenellä. Hipaista taivaankantta,

kurottaa korkealle puiden vihreyteen.

Valkovuokot, kielot kukkivat pikaisesti, oliko niillä kiire tänä vuonna.

Linnut auroina lensivät hälisten.

Haluiaisin pysäyttää hetken ja vain ihailla.

Ottaisin muistikuvia, ikuistaisin muistaakseni.

Näin alkukesällä luonto tulvii tajuntaani,

koskettaa vahvuudellaan.

Linnut laulavat toiveitaan ja unelmiaan aamun lämpiminä tunteina.

Hengitän valoa ja tuoksua,

kuulen viserrystä, tuulen kohinan.

Toivon päivänä

Ihan kuin köynnöskuusama olisi kuullut eilisen puheeni.

Ensimmäistä kertaa se kukkii, näiden vuosien jälkeen.

Olen istuttanut pihaan oppineitten kukkia, oppineisuuteni kunniaksi, saa nähdä itävätkö.

Linnut visertävät hurmiossa, sireenit tuoksuvat ja oksat painuvat kukkien painosta.

Käteni tuoksuvat lipstikalle. Lipstikka pihalla tuo onnea taloon. Sitä tarvitaan.

Talviturkin olemme jo heittäneet. Tänäänkin suuntaamme Särkijärvelle uimaan ja sen jälkeen
juhlistamaan elettyä 89 vuotta.

Toivon päivänä maahan istutetut siemenet kohisevat kasvua.

Kaikki aikanaan...

Puutarhassa sen huomaa, miten kaikilla on oma aikansa kukkia, kasvaa, lakastua.

Luumupuu on odotellut kolme vuotta, nyt se on täydessä lehdessä, röyhistelee kasvaneita oksiaan.

Karviaismarjapensas oli nopeampi, parissa vuodessa se kasvoi vahvaksi ja tuuheaksi.

Lipstikka räjähti jättisuureksi hetkessä.

Puutarhani lemmikki, särkynyt sydän sinnitteli vuosikausia, pienenä ja vaatimattomana.  Syksyllä sen päälle kipattiin vahingossa hiekkaa ja kiviä. Ajattelin, että nyt se on mennyttä. Mutta sydän yllätti ja kukoistaa hiekkakasassa kauneimmillaan. Sitkeä sydämeni.

Punainen viinimarjapensas siirrettiin toiseen paikkaan ja ajattelin, että se loukkaantui, niin pitkään se jökötti pienenä nurkassa kasvamatta. Mutta pensas onkin tämän kesä yllättäjä. Kukoistaa ensimmäistä kesäänsä runsaana ja kauniina.

Köynnöskuusama teki saman tempun. Se ei kasvanut juuri ollenkaan, oli kitukasvuinen. Mutta tämä kesä onkin sen kukoistuksen kautta. Vihdoin viimein.

On ilo seurata puutarhan kasvupyrähdyksiä, istuttaa siemen maahan ja toivoa. Ehkä onnistun viimein tänä kesänä hajuherneen kanssa. Koskaan ei tiedä. Vettä ja rakkautta siihen tarvitaan, elämäniloa.

Omassa puutarhassa on tehtävä tilaa ilolle, luotava rakastavia katseita kukkiviin kaunottariin.

On niin ihana odottaa kukintaa, koska nuppu aukeaa.

Kieltäydyn uskomasta säännönmukaisuuksiin, luotan pieniin ihmeisiin ja yllätyksiin. Myös puutarhassa.

Kasvanhan itsekin ajallani ja oikeassa paikassa. Teen tilaa ilolle ja luon rakastavia katseita ympärilleni.